Matkalla ystävän luo tuli elämääni kolme vuotta sitten, kun luovan kirjoittamisen opettaja oli valinnut kirjoitusharjoitukseen kirjan ensimmäisen sivun. Monistettu sivu kuvasi uutismaisen objektiivisesti moottoritielle juuttuneen, lopen uupuneen norsun hätää ja päättyi kesken lauseen. Olin koukussa, käsittämättömästi, ja kun jouluna sain loput tarinasta käsiini, aavistin jo ihmeen kauniista kansikuvasta löytäneeni helmen.

En tiedä miksi Dahlin romaani on juurtunut niin syvästi kiinni; herkän ja yksinäisen pojan lapsuuskuvaus ei muistuta omaa lapsuuttani ollenkaan, eikä aikuisenkaan Vilgotin syrjäytyneisyydellä ja menneisyyden halvaannuttamaksi joutumisen kokemuksella ole yhtymäkohtia minuun. Matkalla ystävän luo on silti suuri elämys, nyt toisella lukukerralla vieläkin parempi kuin ensimmäisellä. Kirja tuli mukaani jopa vaihto-opiskelijavuonna, lohduksi ja iloksi pelkällä läsnäolollaan.

Tarina on kylläkin enimmäkseen surullinen - yksitoistavuotias Vilgot, jolla ei ole maailmassa oikein ketään, joutuu ystävän luo matkalla ollessaan vääryyden uhriksi, ja salainen, kipeä muisto vie häneltä voimaa vielä vuosien jälkeenkin. Aikuinen Vilgot joutuu sattumalta ottamaan hoiviinsa hylätyn sirkusnorsun, jonka mykkään ja kahlehdittuun olemukseen hän samaistuu. Lopussa sekä norsu että Vilgot saavat uuden alun.

Tarinan symboliikka on ehkä melko simppeliä, mutta se ei ole pahaksi ja se toisaalta rakentuu hienosti kaikessa hiljaisuudessa, lopuksi yllättäen. Tärkeintä kirjassa on Vilgot, puolustuskyvytön pieni poika sekä, takakannen sanoin, kirjoittajan taito "panna lukijan sydän ruuvipuristimeen ja kiristää hitaasti". Matkalla ystävän luo ei herätä ajatuksia vaan tunteita, eikä yltiötraagisuudella mässäilemällä (á la 'misery memoir' -genre) vaan hiljaa sivuilta imeytyen. ( )