Ihmiset ovat kadoksissa, fyysisesti tai henkisesti. Päähenkilön elämään kuuluu liikaa tragediaa: koulukiusaus, lapsuusystävän hyväksikäyttö ja itsemurha, isän katoaminen, äidin itsemurhayritys... Nämä johtavat päähenkilön masennukseen, motivaation loppumiseen, päämäärättömään sekoiluun unilääkkeiden kanssa ja ihmissuhteen päättymiseen. Masennus ja siinä rämpiminen on kuvattu uskottavasti ja samaistuttavasti, mutta se olisi mielestäni toiminut ilman "ylimääräistä painolastiakin". Traagisten tapahtumien karsiminen olisi helpottanut samaistumista, nyt tuntui siltä kuin samaan tilaan ei voisi joutua ilman raskasta lapsuutta ja nuoruutta. Kirja ei mielestäni ole kasvukertomus ja petyinkin hieman, kun päähenkilön ratkaisu olikin kadota, niinkuin kaikki muutkin henkilöt olivat tehneet, koska se oli helpompaa. Kuten kirjassakin todettiin, kadoksissa voi lakata olemasta elossa, ihminen, persoona. Toisaalta päänekilöllä on tärkeä rooli kirjan sivuhenkilön, Zorkan, joka on Kosovon albaani ja pakolainen, itsensä uudelleen löytämisessä, mikä viittaa siihen, ettei päähenkilö (oliko hänellä edes nimeä?) luultavasti usko itsekään siihen, että katoaminen olisi lopullinen ratkaisu, mutta siinä elämän tilanteessa ehkä ainoa mahdollinen. ( )

Turkuun sijoittuvassa romaanissa seurataan päähenkilön elämää, joka on koko ajan enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Järjen äänenä toimii tyttöystävä Sofia, joka opiskelee yliopistossa venäjää, mutta jonka teatteriharrastus vie mukanaan. Päähenkilön mieltä painaa myös lapsuudenystävä ja ensirakkaus, koulukiusattu Susanna. Vanhainkodista löytyy työtoveri, kosovolainen Zorka, josta tulee päähenkilölle eräänlainen päähänpinttymä, lähes pakkomielle. Päähenkilön äiti taas on kiinnostuneempi sisällissodan aikana kadonneesta naisesta kuin omasta tyttärestään. Isäkin kuuluu kadonneisiin; äidin mukaan hän on "Jossain panemassa".

Romaani on läheistä sukua Sofi Oksasen Baby Janelle, jossa myös seurataan kahden naisen parisuhdetta ja lääkeriippuvuutta. Myös siinä sukupuolettoman oloinen Piki on masentunut ja paniikkihäiriöinen, tässä taas päähenkilö kärsii unettomuudesta ja lääkeriippuvuudesta. Riippuvuutta ei kaunistella tai ihmetellä, asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat.

Tajusin muuten vasta romaanin jälkeen, ettei päähenkilön nimeä mainita missään vaiheessa! Yleensä sen huomaa jo lukiessa, mutta nyt sen puuttuminen ei ihmetyttänyt kuin vasta jälkeenpäin. Piti oikein selailla kirjaa uudestaan ennen kuin uskoin, että sitä ei tosiaan mainittu missään! Anonyymi päähenkilö tuli nimettömyydestään huolimatta jotenkin lähelle, melkein iholle asti. Vaikka suhtauduin romaaniin etukäteen kriittisesti, ahmin sitä kuin teininä Pottereita! Tässä romaanissa ei ollut mitään turhaa kikkailua - kielellä tai muutenkaan - vaan tämä oli sitä aitoa, rankkaa, yllättävää, riemastuttavaa ja ennen kaikkea viihdyttävää kunnon tarinankerrontaa kaunokirjalliseen muotoon puettuna. Tähän kirjaan oli helppo upota ja "kadota". :) Vahva, ennakkoluuloton ja rohkea kirja ja esikoisromaaniksi todella vaikuttava!

Alkuperäinen arvostelu ( )

Isä on poissa ja äitikin kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.
Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.
Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.

Oma arvio:
Minua kiinnosti tämä kirja valtavasti jo Gummeruksen kevätkatalogia selatessani. Olen ollut vähän huono tarttumaan esikoiskirjailijoiden teoksiin, mutta jokin veti puoleensa. Ehkä se, että olen itsekin ollut laitoksissa töissä. Noin muuten tässä ei ollutkaan minulle muuta samaistumisen kohdetta, mutta se ei estänyt minua lähes ahmimasta tätä.

Heti kärkeen on sanottava se, että Iida Rauma on nimi, joka kannattaa painaa mieleen - ehdottoman positiivisessa mielessä. Katoamisten kirja ei tuntunut esikoisromaanilta. Se on vahva ja hyvin eheä kokonaisuus. Tarina etenee hiukan elokuvakohtausmaisesti, mikä ei suinkaan ole huono asia. Rauma taitaa sen tyyliin, joten mikäs siinä.

Kaikki henkilöt rakentuvat vahvalle pohjalle eikä ainuttakaan ylimääräistä "täytehahmoa" ole. Minä-kertoja, Sofia, Susanna, Helvi, Tyyne, Zorka... Hyvin naisvoittoista, mutta voimakkaimmin läsnä (minä-kertojan lisäksi) on poissaoleva isä. Päähenkilön muistot kasaavat lukijalle isästä selvän hahmon hyvin taitavasti.

Katoamisen kantava teema näkyy myös moniulotteisesti. On konkreettista katoamista, mutta myös henkistä katoamista. Joku kadottaa itsensä, joku toiset ihmiset, joku parisuhteen, joku taidon maalata tai soittaa... Katoamista on niin monenlaista, silti lukija ei kadota punaista lankaa. Rauma pitää kädestä, mutta keveästi.

Takakansi on oikeassa. Kieli on tosiaan vivahteikasta. Ei kikkailevaa, ei lyyristä, ei sanaleikkisää. Kaunista, korutonta.

Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään.

Väkivallalla Rauma ei mässäile. Eikä se olisi tähän sopinutkaan. Koruton kerronta säväyttää paremmin. Vanhainkodin osuus väkivallasta jää hiukan pienemmäksi, mutta siinäkin on aistittavissa moniuloitteisuuden. Jokainen tunnistaa lyönnin väkivallaksi, mutta entä lääkkeiden tai ruoan pakkosyöttö? Sänkyyn sitominen? Pyhittääkö hyvä tarkoitus keinot? Rauma ei ryhdy moralistiksi, vaan näyttää ja jättää sitten jokaisen pohdiskelemaan asiaa.

Lesboseksuaalisuus selittää osaltaan naisvoittoisuutta. Kenellekään ei ole yllätys (ainakaan pitäisi olla) se, että parisuhteessa on samanlaisia ongelmia huolimatta parisuhteen osapuolten sukupuolista. Lesboudellakaan ei mässäillä eikä sitä juuri vaivauduta pohtimaankaan minään luonnonoikkuna. Hyvä niin.

Katoamisten kirja on hieno. En tahdo oikein löytää siitä mitään vikaa. Tämä on kirja, joka kestää myös toisen, kolmannenkin lukukerran. Toivon, että Iida Rauma jatkaa kirjoittamisen parissa.

-Morre- ( )