Angela Stent

Livro muito interessante e muito bem escrito que descreve tudo quanto de relevante se passou na Rússia desde a chegada de Putin ao poder. Na verdade, vai um bocadinho atrás para enquadrar.
Como seria de esperar, alguns capítulos são mais interessantes do que outros, mas nenhum deles está a mais nesta obra. Além da autora descrever correctamente os eventos, mesmo aqueles que passam despercebidos noutros autores como o caso de Dima Yakovlev, a autora mostra-se capaz de fazer também análises muito interessantes e, comprova-se agora, certeiras. A este respeito a última frase deste livro é reveladora da capacidade de análise e antevisão da autora: “no mundo de Putin, é prudente esperar o inesperado”.… (plus d'informations)

An interesting look into the world of Vladimir Putin, and his control of Russia. Determined to bring Russia into his vision of a world leader, the book explains how Putin is expanding and controlling Russia's foreign policy. Led by his anger at being denied his seat at the table by America, he seems to go out of his way to "stick his finger in our eye". It also covers Russia's relationships with Europe, China, and the Middle East. And the meddling with our electoral process.
There is no way around it. Putin is a megalomaniac thug. One totally dedicated to his own self preservation. I doubt that we (the US) could have done anything different to thwart his ambitions. But it does amaze me that we are so bad at predicting the rise of these cretins, and coming up with ways of stopping them before they become so influential.
A good read.… (plus d'informations)

Angela E. Stent: Russia and Germany reborn. Unification, the Soviet collapse and the new Europe. 1999.

Lähtökohdat:
Kirjoittaja on amerikkalainen tutkija, joka on erikoistunut sekä Saksan että Venäjän ulkopolitiikkaan. Hän haluaa selvitellä Saksan yhdistymisen vaikutuksia. Ennen muuta hän miettii, mitkä ovat molempien maiden, Saksan ja Venäjän, uudet turvallisuuspoliittiset mahdolliset valinnat ja ratkaisut kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä konstellaatiossa. Stent on tehnyt huomattavan työn käymällä lävitse kunnioitettavan määrän arkistomateriaalia sekä haastattelemalla monia keskeisiä 1990-luvun kansainvälisen politiikan toimijoita Gorbatshovista alkaen.

Kirjan keskeinen sisältö:
Stentin kirjan keskeinen juoni on siinä, että hän näkee Saksan ja Venäjän kohtaloiden olevan monella tapaa sidottuja toisiinsa. Kumpikin on potentiaalinen uhka paitsi toisilleen myös valtioiden välissä oleville valtioille.

Vaikka Stent on realistisen koulukunnan edustaja, hän ansiokkaasti pohtii myös ideologioiden merkitystä miettien mm. sitä oli Gorbatshovin ns. uusi ajattelu ideologinen ratkaisu vaiko reaalipolitiikan sanelema.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa haluttiin demilitarisoida ja neutralisoida. Tämä johti kuten tunnettua Saksan jakamiseen ja Berliinin erityissopimuksilla määriteltyyn asemaan. Itä-Saksa valtiona oli alusta lähtien keinotekoinen, sitä piti pystyssä vain ideologia. Vielä Gorbatshovkaan ei ymmärtänyt sitä, että Itä-Saksalla ei voi olla sijaa Euroopan yhteisessä kodissa, koska ei ollut sellaista kansaa kuin itäsaksalaiset, siitäkään huolimatta että Itä-Saksa tietyssä mielessä edusti vanhaa Preussia. Kommunismin totaalisen ideologian myötä koko valtiolta hävisi legitimiteetti.

Stent on sitä mieltä (s. 41-42), että Gorbathsov olisi voinut onnistua Neuvostoliiton uudistamisessa, jos hän olisi ollut päättäväisempi uudistusten suhteen ja oivaltanut aikaisemmin Neuvostoliiton ei-venäläisten tyytymättömyyden syvyyden. Tällöin myöskään Saksan yhdistymistä ei olisi ehkä tapahtunut. Stentin mielestä Saksan yhdistyminen oli lopultakin pienestä kiinni, jos Gorbatshov ei olisi onnistunut säilyttämään valtaansa vuonna 1990, yhdistyminen olisi siirtynyt tai ainakin vaikeutunut.

Hieman yllättävää on Stentin kritiikki sitä kohtaan, että Neuvostoliitolla ei ollut strategiaa ja toimintasuunnitelmaa Saksan yhdistymisen ja sitä seuraavien ratkaisujen suhteen. Mielestäni kenelläkään ei olisi voinut olla, koska historia yllätti kaikki. Sanoihin Helmut Kohl vielä 1980-luvun loppupuolella, että Saksat eivät yhdisty hänen aikanaan. Sitä paitsi (s. 71-72) venäläinen sotahistorioitsija Dashichev kirjoitti jo 1987 paperin, jossa hän hahmotteli erilaisia tulevia vaihtoehtoja Saksan kysymyksessä. Yksi kuudesta mahdollisuudesta Saksan yhdistyminen ja sen liittyminen läntisiin turvallisuusjärjestelyihin eli Natoon. Paperi oli sensaatio ja aiheutti voimakkaita vastareaktioita Neuvostoliiton sisällä. Keskustelu Saksan yhdistymisestä ja liittymisestä Natoon kiellettiin täysin, koska se olisi merkinnyt herkän status quo -tilanteen muuttumista Euroopassa.

Stentin lähestymistapa on historiallinen, hän uskoo historiasta nousevaan viisauteen ja historiallisten vertailujen mahdollisuuteen. Hän vertaa mm. vuosia 1969 ja 1989. Alkaen vuodesta 1969 Neuvostoliitto oli valmis liennytyspolitiikkaan Saksan liittotasavallan kanssa. Itä-Saksan silloinen puoluejohtaja Walter Ulbricht kuitenkin jarrutteli Itä-Saksan ylitse tapahtuvaa Neuvostoliiton ja Länsi-Saksan vuoropuhelua ja sai lähteä. Hänet korvasi Erich Honecker, jota puolestaan historia rankaisi, koska hän vuonna 1989 myöhästyi junasta, käyttääkseni Gorbatshovin tunnettua lausahdusta. Näin vallankumous syö omat lapsensa, kuten vanha sanonta toteaa.

Helmut Kohl osoittautui Saksan yhdistymisen prosessissa todelliseksi valtiomieheksi saaden Saksan liittotasavallan lähes kaikki ehdot lävitse. Yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista löytyykin kirjan sivulta 163, jossa todetaan kenraali Aleksandr Lebedin lausahtaneen mielenkiintoisen vertauksen: “Kohl on viisas mies sekä teoriassa ja toiminnan miehenä, Venäjällä ainoastaan Lenin oli yhtä kyvykäs kuin Kohl.” Vertaus samalla kertaa osuva ja äärimmäisen naiivi. Se on naiivi, koska Kohl oli demokraatti, joka luopui vallasta heti kun hänen puolueensa hävisi vaalit. Lenin puolestaan oli autoritaarinen johtaja, joka oli valmis repressiivisillä keinoilla säilyttämään valtansa. Osuvaksi vertauksen tekee kun se suhteutetaan kirjan lopusta löytyviin (s. 233-) skenaarioihin mahdollisista uusista kansainvälisistä konstellaatioista tulevaisuudessa. On epätodennäköistä, että Saksassa nousee nationalistinen, autoritaarinen hallinto, mutta täysin poissuljettua se ei voi olla. Tulevaisuutta kun ei voi ennustaa. Jos näin kävisi, Kohlin arvo Saksan yhdistäjänä tietenkin voi saada jälkipolvien silmissä uusia näkökulmia. Silloin Saksan yhdistyminen ehkä voi olla verrattavissa Leninin häikäilemättömyyteen., jos haluaa spekuloida. Ylipäätään rohkeiden skenaarioiden esittäminen on Stentin kirjan yksi ansioista.

Itäsaksalaiset turvautuivat Gorbatshoviin viimeisenä pelastajanaan. Samoin Gorbathsov oli hyvin tunnettu ja suosittu myös Länsi-Saksassa. Kun Erich Honecker yritti estää uudistusten virusten leviämisen Itä-Saksaan Gorbathsov ja Shevardnadze antoivat Itä-Saksan puoluevirkailijoiden ymmärtää, että Honeckerin aika oli ohitse. Aika oli kuitenkin ajanut koko Itä-Saksan valtion ohitse ja dominojen tapaan kaikki itäisen Keski-Euroopan sosialistiset maat kaatuivat alkaen Puolasta ja päättyen Romaniaan. Helmut Kohlin suuruus valtiomiehenä tuli ilmi siinä, että hän oivalsi tilanteen avaavat mahdollisuudet ja kuunteli herkällä korvalla itäsaksalaisten toiveita. Tosin Stent tuo esille, että loppujen lopuksi Itä-Saksa (myös kansan edustajat) sivuutettiin lähes kokonaan yhdistymisneuvotteluissa ja sen jälkeisissä poliittisissa ratkaisuissa. Jossain määrin se herätti katkeruutta mm. itäsaksalaisissa toisinajattelijoissa ja protestanttisen kirkon edustajissa, joilla kuitenkin oli ollut merkittävä rooli siinä vaiheessa kun vastarinta Honeckerin valtaa vastaan oli alkamassa. Itä-saksassa oli kaiketi kannatusta yhdistyneen Saksan eräänlaiselle neutralisoimiselle. Mutta koko Itä-Saksa oli täydellisessä kaaoksessa alkaen loppusyksystä 1989, esim. Berliinin muurin avaaminen Itä-Berliinin asukkaille oli täydellinen vahinko, joka johtui siitä, että kukaan ei enää tiennyt kuka vastaa ja mistä.

Muuan mielenkiintoinen yksityiskohta Stentin kirjassa on myös se, että hän antaa Shevardnadzesta aika päämäärätietoisen ja positiivisenkin kuvan. Esim. Zelikowin ja Rice kirjassa Shevardnadzesta annettiin kuva naiivina diletanttina, joka oli lähes kaikkien johdateltavissa.

Neuvostoliitto voitti toisen maailmansodan, mutta hävisi rauhan. Saksa hävisi sodan, mutta voitti rauhan. Stent pohtii myös mitkä ovat Saksan ja Venäjän uudet ulkopoliittiset linjaukset. Lännen ja Venäjän kuherruskuukausi ei kauan 1990–luvun alussa kestänyt, mutta Saksa ja Venäjä eivät voi olla ottamatta huomioon toinen toisiaan.

Stent kysyykin, mikä voisi olla toisaalta Saksan ulkopolitiikan missio ja mikä voisi olla Venäjän ulkopolitiikan uusi suunta. Saksa pyrkii tällä hetkellä edistämään Euroopan integraatiota, kun taas Venäjällä mietitään vakavasti pitäisikö mielenkiinto ja vähenevät resurssit suunnata Länsi-Euroopan sijaan itään ja etelään. Onko Venäjän tie tukittu länteen vai pystyykö se avautumaan kuten Pietari Suuren aikana ja seuraako siitä mitään hyvää Venäjälle?

Lopuksi:
Stent antaa ymmärtää realistisen koulukunnan oppeja seuraillen, että ns. itäisen Keski-Euroopan valtioiden turvallisuuspoliittiset valinnat ovat seurausta siitä kumpaa he pelkäävät enemmän, Saksaa vaiko Venäjää. Stentin mielestä entisten itäblokin maiden halu päästä Natoon ja Euroopan unioniin on halu liittyä läntiseen turvallisuusjärjestelmään. Varmaan näin on, tuskin missään itäisen Keski-Euroopan alueella saksalaisista vieläkään historiallisista syistä kovin paljon pidetään. Tässä tapauksessa mielestäni myös ideologisilla seikoilla on merkitystä. Saksa on sitoutunut Euroopan unionin laajentamiseen ja integraation syventämiseen, Saksa on “rauhoitettu” jos niin voisi sanoa, eikä edusta uhkaa Keski-Euroopan maille. Sen sijaan Venäjä on sekasortoisessa tilassa, jonka tulevaisuutta on vaikea ennustaa.… (plus d'informations)